Kirjoittelen mielelläni yhteiskunnallisista asioista ja minua on aina kiinnostanut poliittiset ilmiöt tai oikeastaan ihmiset, henkilöt politiikan mekanismeissa. Olin sillä tavalla kummallinen lapsi, että katsoin mielelläni televisiosta vaalitenttejä ja erilaisia keskusteluohjelmia, joissa poliitikot ja toimittajat mittelivät sanallisesti milloin mistäkin, useimmiten tietysti päivänpolitiikasta. Muistan ettö vaalitentit ja väittelyt olivat mielenkiintoisia, ei niinkään asioiden, vaan ihmisten vuoksi.
Mietin aina, että mitä tapahtuu sen jälkeen tai sitä ennen kun lähetys on päällä. Miten nuo henkilöt kohtaavat toisensa, mitä ja miten he juttelevat? Lähtevätkö he kameroiden edestä mukavia jutellen ja kavereina vai sanovatko he kenties toisilleen jotakin poikkipuolista? Olen mielikuvissani luonut ajatelman siitä miten voimakkaastikin sanallisesti väittelyssä tukkanuottisilla olleet eri aatteen ja puolueen edustajat lähtevät omille tahoilleen kaverillisten ja hyväntahtoisten eleiden saattelemana. Saattavat kenties käydä kahvilla yhdessä tai pelata sulkapalloa. Halusin ajatella, että he voivat jopa ystävystyä ja viihtyä toistensa seurassa huolimatta erilaisista mielipiteistä. Halusin ajatella, että tämä erimielisyys ja joskus rajukin ristiveto on vain politiikan mekanismi jolla ei ole tekemistä sinällään henkilösuhteiden kanssa, siis eräänlaista teatteria joka pitää politiikan koossa. Olisiko niin, että ihmiset arvostavat ja kunnioitavat toisiaan yli puoluerajojen sekä moniäänisesti tekevät töitä yhdessä yhteisen päämäärän eteen ja että demokratia ja päätöksenteko tosiaan tarvitsee toteutuakseen tällaisen vastakkainasettelujen kentän.
No mutta jos pyrkimyksenä olisikin konsensus. Tila jossa kaikki osapuolet tähtäisivät siihen, että päätös syntyy kaikkia tyydyttävästi tai ainakin lopputulos on sellainen josta, ollaan aikalailla yhtä mieltä. Esimerkkejä tästä löytyy vaikkapa työmarkkina, EU- ja ilmastopolitiikasta tai kansalaisjärjestöistä tai yhdistyksistä joissa tavoitteena on kaikkien yhteinen etu. Sen sijaan että käsite määriteltäisiin yksimielisyytenä, puhuttakoon mieluummin suostumuksesta, ainakin jos latinan kielestä tämä konsensus -sana käännetään. Italian kielessä suostumus on consenso. Mutta miten eroaa konsensus ja kompromissi, vai ovatko ne jotakuinkin sama asia? Käytännössähän yhteinen päätös, yksimielinenkin on usein kompromissi. Konsensuksessa mielestäni kaikki kyllä osallistuvat päätöksentekoon mutta joukossa on myös niitä tyytyjiä jotka joutuvat hyväksymään päätöksen vaikkeivat haluaisi sitä juuri siinä muodossa. He vaan eivät syystä tai toisesta voi muuta.
Muistamme, kuinka maassamme on ollut käytössä tulopoliittinen kokonaisratkaisu TUPO, jossa työmarkkinoiden keskusjärjestöt ja maan hallitus yhdessä sopivat työmarkkinaratkaisusta sekä vieläpä joistakin keskeisistä hyvinvointipolitiikan toimista. Yhteiseen pöytään on tuotu kunkin neuvottelutahon tavoitteet, toiveet ja lupaukset. Näistä kaikista on sitten neuvotteluprosessin myötä kudottu yhteinen konsensus, yhteinen kokonaisratkaisu. No, tuposta ei viime vuosina ole puhuttu, sehän on eräänlainen kriisiajan toimintamalli jossa kaikki osapuolet joutuvat luopumaan omastaan, kun jaettavissa on vain niukkuutta. Nyt koronan myötä tulleiden poikkeusolojen tuoma kriisi voi tietysti herättää henkiin myös jonkinlaisen TUPOn.
Demokratiassa konsensus on sitä, että moniäänisyydestä saadaan mahdollisimman monen mielipide päätökseen, ei niin että vain enemmistö päättäisi. Demokratiassa tämä ei kuitenkaan ole itseisarvo vaan tarvitaan myös vastavoimaa, opposition ääntä kyseenalaistamaan päätöksentekoa. Käsitteessä on kuitenkin hyveellisyyden kaiku ja se sopii hyvin länsimaiseen mentaliteettiin jossa ihmisoikeudet ovat jalustalla. Habermasin nk. konsensusteoriassa (1981) yksimielisyys saavutetaan keskustelemalla vapaasti ja häiriöttömästi sekä löytämällä yhdessä paras perustelu jolla yksimielisyys yhteisestä normista tai tavoitetilasta saavutetaan.
Politiikassa ja johtamisessa on kuitenkin tiettyjä realiteetteja, olosuhteita ja ilmiöitä, joissa päätöksiä tulee tehdä tässä ja nyt ja varsinkaan jahkailuuun ei ole aikaa. Tuolloin konsensus ei toimi tai se ei johda riittävän tehokkaaseen toimintaan. Alexander Stubb (kok.) ollessaan pääministerinä moitti aikaisempia hallituksia ja työmarkkinaosapuolia siitä, että päätöksiä on pyritty tekemään liikaa eri aate-, tai intressisuuntien yhteisymmärryksessä, aikaa on mennyt jahkailuun ja syyttipä hän kyseistä toimintaa jopa populistiseksi. Populismi ja konsensus ovat kyllä erittäin kaukana toisistaan. Stubbin edustaman puolueen kuva on mielestäni kyllä hämärtynyt ja heidän keulakuvansa ovat milloin olleet aatteena työväen, milloin koti, uskonto ja isänmaa -asialla.
On kyllä aiheellista todeta, että nopeaan päätöksentekoon konsensus ei aivan sovi, ellei taustalla sitten ole tiukasti yhdessä sovittuja linjaperiaatteita. Viestinnässä ja yhteisöllisessä toimintakulttuurissa kiinnitetään nykyään erityisesti huomiota siihen, että toiminta on kaikkia kuuntelevaa, kunnioittavaa ja osallistavaa. Ainakin pyritään luomaan vaikutelma siitä, että yhteisen päämäärän saavuttamiseen on laajasti otettu asianosaisia mukaan. On kuitenkin niin että usein tarvitaan tehokasta ja ketterää päätöksentekoa ja tuolloin jonkun, enemmistön tai yksittäisen henkilön vain täytyy päättää asia.
Kun kyse on demokratiasta ja länsimaisen politiikan luonteesta, on selvää, että erimielisyys kuuluu asiaan. Sitä tarvitaan ja tässä kohtaa sanalla on myönteinen klangi, siis eri mielisiä ihmisiä. Siihen täytyy kuitenkin sisällyttää vastuu ”vastapuolen” kunnioituksesta asenteella ja puheella. Argumentointi ja opponointi tulee olla sivistynyttä, perusteltua ja siinä tulisi pidättäytyä populismista. Liian usein törmää siihen, että puolueiden erot vaikuttavat näennäisiltä ja todellisia vaihtoehtoja ei kyetö esittämään. Oppositiossakin toiminta on mekaanista erimieltä olemista, loan heittämistä ja turhan räksyttämistä. Tällä hetkellä mielestäni Kokoomus syyllistyy tähän. Se ei erotu selkeästi omalla agendallaan, sivistyneillä porvarillisilla teemoillaan vaan vaikuttaa sen sijaan olevan ikään kuin Perussuomalaisten tukipuolue.
Ajattelen, että konsensus ei ole kuollut toisin kuin joissakin yhteyksissä mainitaan. Se elää, jos niin halutaan. Osallistava ja kuunteleva sekä keskusteleva päätöksenteko osana poliittista toimintakulttuuria avaa mahdollisuuksia yhteiskunnan rakentamiseen. Se rakentaa siltoja sidosryhmien välille ja tuo esiin näkökulmia jotka rikastuttavat ja parhaimmillaan eheyttävät kansamme yhtenäisyyttä.